nro

8

Näyttelijälegenda Seela Sella, 80, on teatteritalon kaikkein pyhimmässä tilassa, näyttelijän pukuhuoneessa Kansallisteatterin siipiosan toisessa kerroksessa. Koko perheen musikaalin Tippukivitapauksen harjoitukset ovat juuri päättyneet.

Sellan pukuhuone huokuu Suomen teatterihistoriaa, seinillä on valokuvia legendaarisista näyttelijöistä, kuten Kyllikki Forssellista, Rauni Luomasta ja Martti Katajistosta. Näyttelijän meikkaus- ja kampauspöytä on täynnä pulloja, purnukoita, muistoesineitä, kuivakukkia ja valokuvia.

”Katsos tätä, eikö ole ihan hullua, miten paljon tavaraa ihmiselle kertyy! Kaikenlaista krääsää. Vietin kymmenen ensimmäistä elinvuottani Tampereen Pispalassa punaisessa puutalossa. Asuimme äidin, isän ja mummun kanssa huoneen ja keittiön asunnossa, joka oli pieni mutta tuntui isolta, sillä meillä ei ollut mitään ylimääräistä.”

Pispalanharjun rinteillä sijaitsevaa entistä työläiskaupunginosaa ja sen rakennuksia Sella muistelee lämmöllä:

”Ne oli sellaisia taloja, joissa oli monta sisäänkäyntiä ja harjakatot. Ei mitään tasakattoja, sellaiset pitäisi Suomessa kieltää lailla! Huoneet oli korkeita, ja niissä oli tilaa hengittää. Akustiikka oli pehmeämpi kuin nykyisissä taloissa. Puuntuoksu ja puulattiat, mikään ei ole niin kaunista kuin pehmeäksi kulunut puulattia: puunsyyt ja sileys, elämä kulkee siinä mukana.”

Kun asuinalue alkoi 1900-luvun alussa kasvaa, ei siellä ollut asemakaavaa rakentamista ohjaamassa eikä arkkitehteja taloja suunnittelemassa.

”Äijät piirsi suunnitelmat tupakka-askin kanteen, ja talot rakennettiin yhteisvoimin. Niistä ei muuten tullut mitään hometaloja! Vieläkin ovat siellä pystyssä. Vaikka elämä oli niukkaa, oli kaikki hyvin. Ihmiset auttoivat toisiaan. Se oli itsestään selvää. Nykyään sitä kai kutsutaan yhteisöllisyydeksi.”

 

Kuusi vuosikymmentä samassa talossa

1940-luvun loppupuolella Seela Sella pääsi ensi kertaa Helsinkiin. Näyttelemistä harrastava Hilpi-äiti vei tyttärensä pääkaupunkiin teatteria ja oopperaa katsomaan. Yhdessä he kävivät Kansallisteatterissa, Helsingin Kansanteatterissa (nykyinen Kaupunginteatteri) ja Aleksanterin teatterissa eli Vanhassa oopperassa.

”Helsinki tuntui suurelta ja kiehtovalta. Asuimme hotelli Metrossa Kaisaniemessä ja kävelimme paljon. Teatterikappaleista mieleeni on jäänyt näytelmä nimeltä Tuhannen päivän Anna, joka kertoo Englannin kuninkaan Henrik VIII:n vaimosta Anna Boleynista. Annaa esitti Kyllikki Forssell. Näytelmä oli minusta ihana ja ihmeellinen!”

Eipä arvannut Pispalan tyttö, että hänestä ja näytelmän sankarittaresta tulisi myöhemmin työtovereita ja ystäviä. Seela Sella ja Kyllikki Forssell näyttelivät vuosien ajan yhtä aikaa Kansallisteatterissa, ja heillä oli yhteinen pukuhuone. Se sama, joka Sellalla on nykyisin.

Kaksikymppinen Sella muutti Helsinkiin vuonna 1957 ja aloitti opinnot Suomen teatterikoulussa, nykyisessä Teatterikorkeakoulussa. Se sijaitsi tuolloin Kansallisteatterin ylimmissä kerroksissa. Runonlausuntaa lapsesta lähtien harrastanut ja sitä kautta vankan puhetekniikan oppinut Sella kävi kolmivuotista koulua vain kaksi vuotta, sillä hänet ja kaksi muuta opiskelijaa, Rauni Ketonen ja Seppo Kolehmainen, siirrettiin ykkösluokan jälkeen suoraan kolmannelle.

”Rakennuksen pitää ruokkia esteettistä silmää eikä pelkästään olla tila, josta mennään sisään ja ulos.”

 

”Koulu oli fantastista aikaa. Me saimme olla avustamassa kaikkia Kansallisteatterin suuria tähtiä. Kun he tulivat käytävillä vastaan, me niiasimme heille aina. Ja teitittelimme, tietenkin.”

Vaikka Sella on pitkän uransa aikana ehtinyt työskennellä monissa teattereissa eri puolilla Suomea, on rakkaimmaksi työpaikaksi ja -yhteisöksi muodostunut Kansallisteatteri.

”Ajattele, jos haluan, voin ensi vuonna viettää täällä 60-vuotistaiteilijajuhlaa! Vuonna 1958 esiinnyin Kansallisteatterissa ensimmäisen kerran. Silloin esitettiin Kolme iloista rosvoa, ja mä olin leijona.”

 

Koko rakennus huokuu historiaa

Kansallisteatterin edeltäjä Suomalainen Teatteri perustettiin vuonna 1872. Ensimmäiset vuosikymmenet se toimi Arkadia-teatterin tiloissa nykyisen Paasikivenaukion kohdalla. Vasta vuosina 1898–1899 teatterirakennuksesta järjestettiin avoin arkkitehtuurikilpailu, joka ei koskenut koko rakennusta vaan ainoastaan sen Rautatientorin puoleista julkisivua. Kilpailu järjestettiin, jotta rakennukselle löydettäisiin sen kansallista arvoa ja asemaa kuvaava arkkitehtoninen ilme. Kilpailun voitti arkkitehti Jarl Eklund, mutta toteutus annettiin arkkitehti Onni Tarjanteelle (ent. Törnqvist), joka oli jo aiemmin suunnitellut teatterin pohjapiirroksen. Kansallisteatterista tuli Tarjanteen pitkän ja monipuolisen uran päätyö.

Teatteritalo vihittiin käyttöön huhtikuussa 1902, ja samalla se sai nimekseen Suomen Kansallisteatteri. Se oli Suomen ensimmäisiä julkisia rakennuksia, jotka noudattivat uutta rakennustyyliä, kansallisromantiikkaa. Monumentaalisen rakennuksen julkisivut on rakennettu kotimaisesta vuolukivestä ja graniitista. Aikakauden ihanteiden mukaisesti teatterista suunniteltiin kokonaistaideteos, Gesamtkunstwerk, joka näkyy pienimmissäkin yksityiskohdissa, kuten valaisimissa, portaikkojen taidokkaasti veistetyissä kaiteissa ja sisäkattojen rakenteissa.

”Rakennuksen pitää ruokkia esteettistä silmää eikä pelkästään olla tila, josta mennään sisään ja ulos. Joissakin näytelmissä tilojen kauneus voi muodostua haasteeksi, joka täytyy ylittää. Jos näytelmä on hyvin ankea ja niukka, estetiikka voi häiritä. Kaunis miljöö täytyy ikään kuin kuoria ensin pois, jotta saadaan ihmiset mukaan tunnelmaan.”

Kansallisteatteria on vuosien varrella laajennettu useaan otteeseen, ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla. Vuonna 1954 valmistui Kaija ja Heikki Sirenin suunnittelema uudisrakennus, Pieni näyttämö. Uudisrakennukseen Sellalla ei ole erityistä tunnesidettä.

”Se ei ole uusi eikä vielä vanhakaan. Tykkään näytellä tällaisessa vanhanaikaisessa teatterissa, jossa koko rakennus huokuu historiaa. Täällä on ihan erityinen tunnelma ja oma viehätyksensä. Rakastan rakennuksen yksityiskohtia, kuten ensimmäisen parven lämpiön lyijylasimaalauksia, henkilökunnan puolen rappukäytävien seinäornamentteja, Suuren näyttämön kattoa… Niiden värit ovat upeita ja niin tarkkaan harkittuja!”

”Puuntuoksu ja puulattiat, mikään ei ole niin kaunista kuin pehmeäksi kulunut puulattia: puunsyyt ja sileys, elämä kulkee siinä mukana.”

Ensimmäisen parven lämpiön ikkunoita koristavat Eliel Saarisen suunnittelemat ruusukuvioiset lyijylasimaalaukset, Suuren näyttämön kattoa puolestaan Yrjö Ollilan maalaus Thalian Peili, jonka malleina on ollut teatterin näyttelijöitä. Menneet sukupolvet ovat monella tapaa läsnä nykykollegoiden arjessa.

”Tiedätkö muuten, että täällä kummittelee? Aina välillä kuuluu ääniä ja askeleita… Vanhat näyttelijät, kuten Tea Ista ja Aili Somersalmi kuljeskelevat eri puolilla taloa, Urho Somersalmi puolestaan istuu aina tuolla toisella parvella ja seuraa esityksiä. Jos täällä tehdään jotain sopimatonta tai asiat menevät pieleen, niin Ella Eronen esittää siitä heti mielipiteensä. Pitäähän jonkun pitää meille jöötä!”

 

Wivin koulussa, Seelan teatterissa

Seela Sella kävi koulua arkkitehti Wivi Lönnin suunnittelemassa Tampereen tyttölyseossa, joka valmistui vuonna 1902. Koulun rehtori teroitti oppilailleen, miten merkittävää oli, että rakennuksen suunnittelija oli nainen.

”Hän sanoi meille, että muistakaa tytöt, nainen pärjää ihan yhtä hyvin kuin mies. Teistä voi tulla ihan mitä vain! Rehtorin sanat jäivät mieleeni hyvin voimakkaasti.”

Lönnin ja Sellan tiet ovat vuosien varrella kohdanneet useaan otteeseen. Ennen oman arkkitehtitoimistonsa perustamista Lönn työskenteli Tampereella opettajiensa Usko Nyströmin ja Onni Tarjanteen toimistoissa. Tarjanteen toimistossa hän osallistui Kansallisteatterin suunnitteluun.

Seela Sella sammuttaa valot pukuhuoneesta ja sulkee oven. Pukiessaan päällystakkia ylleen hän miettii ääneen:

”Täytän joulukuussa 81. Mulla on kipuja siellä ja täällä, fysiikka kremppaa. Tietenkin, sehän liittyy ikään. Mutta ei mulla ole aikaa ajatella, olenko mä nuori vai vanha. Mulla on ihania töitä menossa ja tulossa. Kierrän Suomea Pieni eläin -monologin kanssa, ja parhaillaan harjoittelemme Tippukivitapausta. Ajattele, miten ihanaa, että saan edelleen tehdä sitä mitä eniten rakastan!”

Seela Sella rakastaa historiaa huokuvaa Kansallisteatteria, jonka ilmapiiri ruokkii mielikuvitusta. ”Tässä talossa on semmoinen lumo. Katso nyt tuota kattoa ja noita aitioita!” Teatterin peruskorjaus toteutettiin vuosina 1998–2002 arkkitehti Sari Schulmanin johdolla. Korjauksen tavoitteena oli vahvistaa rakennuksen alkuperäistä luonnetta ja tunnelmaa. Säilyneitä rakennusosia ja koristeita on entisöity, ja alkuperäisiä värejä ja materiaaleja on tuotu takaisin. Muun muassa katsomon umpeen muuratut ikkuna- ja oviaukot on avattu, klassinen italianpunainen väritys on palautettu ja kokolattiamatto on vaihdettu puulattiaksi.

Kuva: Anna Heikinheimo

Kansallisteatteri nähtynä Rautatieaseman tornista.
1910
-luku.

Kuva: Ivan Timiriasew / Helsingin kaupunginmuseo

”Lavastukset ovat yhden sortin arkkitehtuuria. Minusta on tärkeää, että lapsille suunnatuissa näytelmissä on korkeatasoinen lavastus. Estetiikan tajua on mahdollista kehittää, ja lapsia voi kannustaa huomioimaan ympäristöä ja miljöötä.” Tippukivitapauksen lavastuksen on suunnitellut Antti Mattila. Musikaalia esitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä toukokuun 2018 loppuun asti.

Kuva: Erika Kallasmaa / Kansallisteatteri

Teksti: Minnamaria Koskela

Kuvat: Anna Heikinheimo
ja
 Ivan Timiriasew

”TÄSSÄ TALOSSA ON SEMMOINEN LUMO”

Suomen Kansallisteatteri. Onni Tarjanne, 1901. MFA.

Kuva: MFA