”Mieleen alkaa piirtyä asuinalue. Korkeita kallioita, niiden alla junarata, korkeita taloja.” Kirjailijan näkymä rakentuu kirjaimina paperille, ja sitä kautta lukijoiden mielikuvituksiin, kullekin hieman omanlaisenaan. Arkkitehdin työ alkaa samalla tavalla. Vielä olemassa olematon alkaa rakentua suunnittelijan mielessä, ja paperin kautta visio siirtyy fyysiseen muotoonsa. Lopullinen kaupunki tai rakennus saa kuitenkin kunkin kokijan mielessä oman tulkinnan.

 

Kirjailija Kjell Westö tunnetaan Helsingin kuvaajana, ja lukuisten kirjallisten palkintojen lisäksi hänet on valittu myös Stadin kundiksi vuonna 2007. Helsingin arkkitehtuuripoliittisessa ohjelmassa vuonna 2010 julkaistussa artikkelissaan Westö toteaa, että Helsingillä on kovin lyhyt historia suurkaupunkina, ”elämää kuhisevana metropolina, vavahduttavana ja maalta tulleita musertavana metropolina, oikeana suurkaupunkia”. Lukuisilla arkkitehtuurikilpailuilla on ollut tärkeä rooli kaupungin kehittymisessä, ja olemme pyytäneet Westöä kertomaan meille omia muistojaan ja kokemuksiaan näistä kilpailujen pohjalta syntyneistä rakennuksista.

​

​

”On jännä miten sokea sitä on omassa kotikaupungissaan. Vaikka itsellä onkin kiihkeä suhde tähän kaupunkiin, niin sitä kuitenkin

helposti kulkee silmät ummessa.”

​

 

Olemme sopineet tapaamisen Katajanokalle, jonne Westö on palannut asumaan puolitoista vuotta sitten. Viime aikoina Kanavaranta on ilahduttavasti  elävöitynyt, ja päädyimme istumaan vanhan tiilimakasiinissa sijaitsevan kahvilan parvelle. Puhe kääntyy aluksi kaupungin kokemiseen. Kuten Westö toteaa: ”On jännä miten sokea sitä on omassa kotikaupungissaan. Vaikka itsellä onkin kiihkeä suhde tähän kaupunkiin, niin sitä kuitenkin helposti kulkee silmät ummessa.” Tietyt, toistuvat tai muuten merkitykselliset paikat ja näkymät kuitenkin iskostuvat mieleen.

 

Portti suurkaupunkiin

 

Westö kasvoi Munkkiniemen ja Munkkivuoren seudulla, josta tultiin useimmiten keskustaan nelosen ratikalla. Keskustaan saapuessa Eduskuntatalon, Postitalon ja Lasipalatsin muodostamassa näkymässä oli nuoren, itsenäisen Suomen jylhyyttä, ja avoin näkymä jatkui Kallioon asti. Nyt kuitenkin Töölönlahti vihdoin rakentuu. Avarat näkymät sulkeutuvat, mutta niin sen kuuluu Westön mielestä suurkaupungissa mennäkin.

 

Kokonaisuutena Westö pitää Töölönlahtea kuitenkin hieman hajanaisena. Musiikkitalo ja Oopperatalo ovat hänelle musiikinharrastajana läheisiä, mutta kummastakin hän pitää enemmän sisä- kuin ulkopuolelta. Keskustakirjaston valmistumista Westö odottaa mielenkiinnolla, talo vaikuttaa hänestä ainakin piirustuksissa todella lupaavalta. Yhtä asiaa hän tosin kummastelee. Westö oli mukana nimitoimikunnassa, joka valitsi rakennukselle nimeksi Lastu. Tämä hieno, Suomen kirjalliseen historiaan viittaava nimi on kuitenkin yhtäkkiä vaihtunut Oodiksi.

 

Samalla kun Kamppi ja Töölönlahti ovat rakentuneet, on kaupungin painopiste siirtynyt pohjoisemmaksi. Westö tosin arvelee, että jos kaikkien kaupunkilaisten kesken tehtäisiin kysely, niin keskus sinnittelisi edelleen Stockan kellon luona. Itse Stockan käsite syntyi vasta, kun tavaratalo muutti nykyiselle paikalleen. Suunnittelukilpailun alun perin voittanutta rakennusta ei lopulta voitu toteuttaa, sillä suunnitelman tehneet Thomén veljekset ammuttiin vuonna 1918, kun he yrittivät paeta Helsingistä liittyäkseen valkoisten joukkoon Vaasassa. Toteuttajaksi valikoitui tämän johdosta toisen palkinnon saanut Sigurd Frosterus. Westö kertoo, että vanhojen muisteloiden mukaan ennen Stockaa kaupunkilaisten tapaamispaikka oli Edlundin kirjakauppa, eli ns. Edlundin kulma Kauppatorin laidalla, jossa nykyään sijaitsee turisti-info.

 

Urbaanin ihmisen rakkaus

 

Keskustaan saavuttiin ratikalla, mutta kun ikää tuli enemmän, kotiin palattiin usein yöbussilla. Westö toteaa, että nuorena, biletysiässä, urbaani ihminen usein rakastuu kaupunkiinsa, ja että hänelle tämä nuoruuden Helsinki kiteytyy Kampin siihen aikaan rakentamattomaan ja avoimeen kaupunkitilaan. Tavastian illan jälkeinen Simonkenttä oli toki hirveän kylmä, mutta hän rakastui bussikentän aamuöiseen avaruuteen.

 

Ihminen on henkisesti oman kaupunkinsa leimaama, ja avaruus on Westön mielestä yksi Helsingin kauniita piirteitä. Suurkaupunki toisaalta kasvaa väistämättä umpeen. Westö muistaa hyvin Kampin keskuksen hurjan rakennusmontun, ja hankkeen aiheuttaman kritiikin ja pelon. Hänestä miljöö ei kuitenkaan ole lopulta niin paha kuin mitä ounasteltiin.

​

​

 

”Kirjailijan näkymä rakentuu kirjaimina paperille, ja sitä kautta lukijoiden mielikuvituksiin, kullekin hieman omanlaisenaan. Arkkitehdin työ alkaa samalla tavalla. Vielä olemassa olematon alkaa rakentua suunnittelijan mielessä, ja paperin kautta visio siirtyy fyysiseen muotoonsa. Lopullinen kaupunki tai rakennus saa kuitenkin kunkin kokijan mielessä oman tulkinnan”.

​

​

 

Taka-Töölön urheilupyhättö

 

Olympiastadionin ympäristöllä on Westölle erityinen, henkilökohtainen merkitys. ”Nordenskiöldinkadun rumaan ja vanhaan jäähalliin” Westön isä vei hänet ensimmäistä kertaa vuonna -69, kun Kjell oli 8-vuotias ja halli vielä uusi. Myöhemmin perheellä oli jäähalliin kausikortti, jota Kjell, hänen veljensä ja isänsä käyttivät vuorotellen. Westö kertookin olleensa jo lapsesta asti urheiluhullu, ja viettäneensä hallissa yhteensä kuukausia. Vaikka rakennus ei puhuttele Westötä arkkitehtuuriltaan, herättää se hänessä kuitenkin runsaasti positiivisia mielleyhtymiä. Jäähallin suunnittelusta ei aikanaan pidetty kilpailua, mutta rakennus on Westölle hyvä esimerkki siitä, että kun kyse on paikoista, joihin on omakohtainen suhde, niin niiden arvottaminen ei ole niin helppoa. Sekä silloin, jos rakennuksesta pitää, tai jos sitä inhoaa, on vaikea tietää, johtuuko se itse rakennuksesta, vai katsojan henkilökohtaisesta suhteesta siihen.

 

Westön lapsuudessa myös Olympiastadionia käytettiin paljon enemmän kuin nyt, ja se oli myös HJK:n jalkapallojoukkueen kotikenttä. Vuonna 1972, 11-vuotiaana, Westö näki stadionilla Lasse Virenin lyövän maailmanennätyksen heti Münchenin olympialaisten jälkeen. Hän toteaa, että tämänlaiset kokemukset synnyttävät hyvin vahvan tunnesiteen paikkaan.

 

Olympiastadionin alue on ollut kiinteä osa Westön elämää myös aikuisena, ja hän muistaa seuranneensa kiinnostuneena uuden Töölön jalkapallostadionin suunnittelukilpailua 90-luvun lopulla, jolloin hänen kaksi poikaansa pelasivat aktiivisesti jalkapalloa. Westö harmittelee, että uudesta stadionista tuli liian iso sarjapeleille, mutta liian pieni kansainvälisille peleille. Myös mikroilmasto on huono, stadionilla on aina kylmä ja tuulee, vaikka olisi kaunis päivä.

 

Westö pelasi itsekin pitkään muusikoista, kirjailijoista, näyttelijöistä ja toimittajista koostuvassa äijäporukassa. Hän kuvailee, kuinka saapuminen Taka-Töölön urheilupyhättöön kahdeksaksi aamulla, kauniina toukokuun tai syyskuun aamuna, on ollut nostattava kokemus.

 

Arkkitehtuurin monet kasvot

 

Westöä on aina miellyttänyt Olympiastadionin, Urheilukadun ja Hesperiankatujen avoimuus ja jonkinlaisen puhtaan tilan etsiminen. Historiaan syventyminen on kuitenkin tuonut kokemukseen oman sävynsä. Westön silmissä funkis on kaunista, mutta se tuo väistämättä hänen mieleensä myös esimerkiksi fasismissa ja kommunismissa esiintyvän puhtauden ideologian. Nuorena Westö luki myös Le Corbusierin tekstejä, joiden perusteella fantastista arkkitehtuuria luonut taiteilija ei välttämättä ollut ihmisenä kovin symppis kaveri. Hän toteaakin, että itse rakennusta ja siihen liittyvää tunnetta ei voi erottaa toisistaan, ei hyvässä eikä pahassa.

 

Keskustelussa nousee esiin, että Temppeliaukion kirkosta järjestettiin kolme kilpailua, ennen kuin hanke toteutui. Westö kehuu kirkkoa, ja etenkin sen hienoa akustiikkaa, ja on hieman hämmästynyt kuullessaan, ettei rakennusta ole arkkitehtipiireissä oikein arvostettu ennen kuin vasta viime aikoina. Kun Westö 80-luvun alussa, nuorena toimittajana, alkoi kiinnostua arkkitehtuurista, niin hän ihaili kovasti Juha Leiviskää, joka löi silloin läpi. Arkkitehtuurissa Westöä kiehtoi inhimillisyys ja esimerkiksi Pietilöiden idea sulautumisesta luontoon, ja hän vieroksui tiukkaa ”kantti kertaa kantti” modernismia. Westö kertoo olleensa nuorena aika jyrkkä tässä suhteessa, mutta oppineensa myöhemmin näkemään myös modernismin ja konstruktivismin kauneuden. Arvostukset vaihtuvat, ja Westö kertoo, että hän on nyttemmin tajunnut olleensa nuorena konservatiivinen arkkitehtuuriajattelussaan: ”On niillä modernisteillakin ollut hyvät pointtinsa.”

​

​

​

”…nuoruuden Helsinki kiteytyy Kampin siihen aikaan rakentamattomaan ja avoimeen kaupunkitilaan. Tavastian illan jälkeinen Simonkenttä oli toki hirveän kylmä, mutta hän rakastui bussikentän aamuöiseen avaruuteen.”

​

​

 

Kaupunki muuttuu, kokemus jää

 

Westön kirjoissa lukijaa kuljetetaan pitkin historiallista Helsinkiä. Hän on luonut myös kuviteltuja miljöitä, kuten saaristossa sijaitseva Ramslandet, tai Helsingin liepeille ilmestyneet lähiöt Rajavaara ja Männistö. Helsinki on kuitenkin niin vahvasti Helsinki, ja kantakaupunki iskostunut mieleen sellaisena kuin se on, ettei Westö pysty näkemään siellä kuviteltuja kortteleita. Viskibaarin hän on kuitenkin kerran sujauttanut todellisten liikkeiden ja kahviloiden väliin.

 

Omassa kaupungissaan kulkee helposti ympäristöä rekisteröimättä, ja hieman samaan tapaan paikat kokee lapsena eri tavalla kuin aikuisena. Westö toteaa, että etenkin julkisissa tiloissa, kuten kirjastoissa ja konserttisaleissa on saattanut käydä lapsesta asti, kiinnittämättä itse rakennukseen mitään huomiota. Vasta myöhemmin oppii katsomaan myös rakennusta, ja tajuaa toisaalta, että oma kulttuurikokemus jossakin paikassa on kytkettävissä edellisten sukupolvien kokemuksiin samassa rakennuksessa.

 

Esimerkkinä tästä Westö kertoo tarinan vanhasta messuhallista, nykyisestä kisahallista. Messuhallissa järjestettiin Suomen ensimmäisiä muotinäytöksiä, Miss Suomi -kisoja, ja se oli kaupungin ykköspaikkoja. Itse hän kertoo olleensa siellä 12-vuotiaana brittiläisen glamrock-yhtyeen, Sladen, konsertissa. Kjell oli kiltti ja säyseä poika, mutta konsertin huumassa nuoret rikkoivat kaikki paikan tuolit, ja tapahtuneesta kirjoitettiin sanomalehtiä myöten. Samassa vuonna 1935 rakennetussa messuhallissa, olivat sotien jälkeen, Suomen noustessa jaloilleen, esiintyneet Neuvostoliiton armeijan balalaikkaorkesteri ja puna-armeijan kuoro. Vain vajaat 30 vuotta myöhemmin talossa heittäydyttiin täysillä angloamerikkalaiseen kulttuuriin, ”skidien hakatessa tuoleja palasiksi glamrock-yhtyeen musiikin tahdissa”. Ajat vaihtelevat, mutta rakennus pysyy. Tämä tapahtumien kerrostuminen kiehtoo nyt Westötä, mutta hän toteaa, ettei hänellä 12-vuotiaana ollut balalaikkaorkesterin esiintymisestä hajuakaan.

​

​

”Töölön Messuhallissa olivat sotien jälkeen, Suomen noustessa jaloilleen, esiintyneet Neuvostoliiton armeijan balalaikkaorkesteri ja puna-armeijan kuoro. Vain vajaat 30 vuotta myöhemmin 12-vuotias Kjell heittäytyi muiden nuorten mukana täysillä angloamerikkalaiseen kulttuuriin, ”skidien hakatessa Sladen konsertissa tuoleja palasiksi glamrock-yhtyeen musiikin tahdissa”.

​

 

Westön mielestä Lasipalatsi on Helsingin hienoimpia juttuja, ja myös sen sisältämä toiminta on hänestä aina ollut kiinnostavaa. Rakennus ei ole syntynyt arkkitehtuurikilpailun tuloksena, vaikka niin usein luullaankin. Nykyisestä Forumin rakennuksesta sen sijaan järjestettiin kilpailu vuonna -77, ja rakennus valmistui vuonna -85. Uusi Forum ei Westöä juuri puhuttele, mutta sen sijaan hänellä on lämpimiä muistoja sitä edeltäneestä rakennuksesta. Vuonna -52 valmistunut yksikerroksinen Forum oli toki vähän nuhjuinen, mutta Westön mielestä omalla tavallaan aivan ihana, eikä varmasti vähiten siihen liittyvän, lämpimän henkilökohtaisen muiston johdosta.

 

Kesäksi -82 Westö oli saanut Hufvudstadsbladetista ensimmäisen kesätoimittajan paikkansa. Hän eli siihen aikaan melko boheemia elämää, ja aamuisin oli useimmiten krapula. Hän muistaa, kuinka tuli ensimmäistä kertaa töihin kahdeksalta aamulla, aurinkoisena mutta kylmänä alkukesän päivänä. Vanhan Forumin keskellä oli atriumpiha, jolla kasvoi muutama puu. Nuori toimittaja osti kahvilasta keltaisen jaffan ja juustosämpylän, ja istuutui penkille aamupalalle. Hän söi aamiaisensa ja meni töihin. Westö kertoo muistavansa elävästi tunteen siitä, että nyt alkaa elämä.