”Kun olin nuori, Huopalahden aseman alla oli autio tunneli. Elokuussa 1984 sinne ilmestyi yksi Suomen ensimmäisistä graffiteista. Kun näin sen, samana päivänä myös mun ensigraffiti koristi tunnelia.”

Tyhjään ja hylättyyn tunneliin oli lähes luvallista maalata, ja paikasta tuli niin sanottu hall of fame, graffitikeskittymä, johon ihmiset matkustivat pidemmänkin matkan päästä. Pasilassa on myös toinen samanlainen junatunneli, jota kutsutaan Pasilan galleriaksi. Erään graffitilehden julkistamisbileissä me keski-ikäiset graffitimaalarit fiilistelimme tunnelia, jossa olemme käyneet jo lähes 30 vuotta. Oli huvittavaa huomata, että täällä ollaan taas, me keski-ikäiset miehet, joilla on tunneside tunneliin.”

 

Tienvarsien ja tunneleiden graffitien lisäksi pääkaupunkiseudun talonpäätyihin on viime vuosina ilmestynyt lukuisia muraaleja, ja vauhti kiihtyy edelleen. Syksyllä 2017 järjestetyn Upea17 -kaupunkitaidefestivaalin yhteydessä syntyi parikymmentä muraalia kolmeentoista kaupunkiin. Katutaiteilija Jani Tolin kertoo ilmiön kasvusta, oman ilmaisunsa kehittymisestä ja ajatuksistaan kaupunkitilan käytöstä.

 

Graffitimaalarina kasvanut Tolin on tietoisesti laajentanut ilmaisuaan taiteen suuntaan ja käyttää työstään nimitystä urbaani nykytaide. Urbaanien teemojen lisäksi hänen töissään näkyy myös luontoteemoja. Suurin osa tilaustöistä tulee ravintoloiden ja toimistojen seiniin, mutta jatkossa Tolin suuntautuisi mielellään muraaleihin, jotka ovat hänen mukaansa työläämpiä, syvempiä ja monimuotoisempia. Helsingin Arabiasta löytyy Tolinin maalaama muraali, jossa on kaksi isoa kukkaa. ”Muraali on taloyhtiölle melkoinen menoerä, mutta toivottavasti pikkuhiljaa alkaa levitä ymmärrys taiteen merkityksestä kiinteistön arvolle”, Tolin sanoo.

 

Muraalit tuovat kerrostumia kaupunkitilaan ja yksittäisten rakennusten arkkitehtuuriin. Tolinin mukaan urbaanilla taiteella on kaupunkikuvassa elävöittävä merkitys, joka riippuu taiteen laadusta: onko se ”pysäyttävä, ajatuksia herättävä teos vai näppärää pikkukivaa”. Erityisen hieno kohde on hänen mielestään Guido van Heltenin maalaama Vallilassa sijaitseva talon pääty, johon on kuvattu lapsi ja aikuinen käsi kädessä. Toinen suosikki on Kalasatamassa italialaisen taiteilijan työ, jossa liukuvärjäyksellä tehty kasvustokuvio jatkuu parvekkeille.

 

Tolin kritisoi moniin rakennuksiin ilmestyneitä mediaseiniä ja mainosten määrää kaupunkitilassa. ”Seuraavaksi ne ovat personoituja ja kohdennettuja liikkuvia ja puhuvia mainoksia: mainostaulu tai sporapysäkki kertoo, mitä just sinä tarvitset. Me kaupunkilaiset emme ole äänestäneet siitä, haluammeko nähdä niin paljon kaupallisia tiedotteita julkisessa tilassa. Siinä mielessä graffiti on mielestäni ihan ymmärrettävä ilmiö, ehkei nyt vastavoima, mutta tasapainottava. Nuoren yksilön halu tulla nähdyksi peilaa ympäristöstä: jos kerran korporaatiot saa näkyä, niin miksen minäkin. Graffiti on syntynyt suurkaupungeissa, joissa ajatus oman äänen kuuluviin saamisesta on viehättänyt ihmisiä. Oman nimen esille tuomisesta on syntynyt kokonainen taidesuuntaus.”

”Nuoren yksilön halu tulla nähdyksi peilaa ympäristöstä: jos kerran korporaatiot saa näkyä, niin miksen minäkin.”

 

Kaupunkisuunnistusta tägien mukaan

 

Tolin katsoo kaupunkia aina graffititaiteilijan silmin ja lukee paljon tägejä. Kaupungeissa, joissa niitä on paljon, hän voi jopa suunnistaa niiden mukaan. ”Minulla on jonkunlainen fetissi rapistuneeseen rappaukseen, mutta sitä ei Helsingistä juuri löydä. Eihän se tietenkään rakennuksen hyvinvoinnin kannalta toivottavaa ole, että rappaukset putoaa, mutta ajan jättämää jälkeä toivoisi kaupunkitilassa näkyvän. Sitä on hyvin vaikea hallita, ja yleensä tietenkin halutaan pitää paikat virheettömänä”, Tolin miettii. ”Toisaalta jossain vaiheessa, kun seinässä on tarpeeksi monta kerrosta tägejä ja maalauksia, se ei ole enää rumaa, vaan alkaa näyttää orgaaniselta”, hän jatkaa. ”Helsingissä ei sellaisia kohteita tosin löydy. Vaikka nollatoleranssi graffitien suhteen päättyi jo yhdeksän vuotta sitten, Helsinki on pääkaupungiksi todella puhdas graffiiteista”. Jopa Tolinin siististä Sveitsistä tulevat kaverini nauroivat, kuinka puhdasta Helsingissä on.

 

Arkkitehtuurikilpailun voittona toteutetuista töistä Tolin on valinnut itselleen läheisemmäksi Kiasman. Hänen töitään on ollut esillä sekä museon takaikkunaseinällä että teatterin puolella näytöksissä. ”Kun ympäristö muuttuu katutilasta museoon, töistä tulee vähän erilainen kokonaisuus. Samaa estetiikkaa voi yhtä hyvin esittää julkisessa tilassa kuin museossakin. ´Onko se enää aitoa` -keskustelut voi mun puolesta unohtaa, koska siinä tapauksessa voi tehdä vain laittomia graffiteja varastetuilla maaleilla. Se on yksi graffitin muoto. On mielenkiintoista, miten laaja-alainen ilmiö graffiti on: se sisältää sekä taiteen että toisaalta puhtaan vandalismin.” Tolin näkee, että julkisessa tilassa olevalla katutaiteella on museota parempi mahdollisuus tavoittaa kaikki ohikulkijat. Se voi potentiaalisesti kommunikoida laajemmalle yleisölle, vaikkei siihen varsinaisesti pyrkisikään.

 

Kiasmaan liittyy tarina, joka on muokannut Tolinin ajatuksia arkkitehtuurista: Nuoruudessa joku kertoi hänelle tarinan, jonka mukaan Kiasman Mannerheimintien puoleisen seinän metallipaneelit ovat Mannerheimin patsaan jalustan graniittilohkareiden kanssa samassa suhteessa. Tolin haltioitui ajatuksesta, että rakennus peilaa ympäristöä ja käy dialogia sen kanssa. Eräänä päivänä ohi kulkiessaan hän kuitenkin tarkasteli asiaa, ja totesi, etteivät jalusta ja paneelit olekaan samoissa mittasuhteissa. Tarina oli kuitenkin jo ehtinyt tehdä vaikutuksen.

”Oman nimen esille tuomisesta on syntynyt kokonainen taidesuuntaus.”

 

Tolin näkee Kiasman ja Musiikkitalon välisen alueen hienosti maisemoituna ja puistot entistä viehättävämpinä. Hän antaa kiitokset Kiasmalle skeittauksen sallimisesta museon edessä. Asioiden kieltäminen näyttää Tolinin mielestä aina vähän ahdistavalta. Sallivuudessaan esimerkillinen Kalasatama on hänestä ollut mielenkiintoinen alue ja kannatettavaa kaupunkitilan käyttöä. ”Hatun nosto sille kaikelle, se on ollut fressi poikkeus kaupungin yleiselle kontrollille”, Tolin kannustaa. Ylipäänsä Helsinki tuntuu katutaiteilijasta koko ajan kansainvälisemmältä paikalta. Toki on koko ajan kohteita, jota kaipaavat korjaamista, esimerkiksi Rautatieaseman sporapysäkeiltä portaikot asematunneliin ovat siisteyttä arvostavasta Tolinista järkyttävän näköiset. On kummallista, että turisminkin kannalta niin keskeinen paikka on jätetty huomiotta.

Suomalaisten arkkitehtuurikilpailuiden suuri määrä ja avoimuus yllättivät Tolinin: ”kaikille Gaudeille on avattu mahdollisuus, hyvä Suomi!” Kuvataiteilijana Tolin toivoisi, että vastaavanlaista olisi enemmän myös seinämaalausten osalta: ”enemmän kuvataidetta, parempaa kuratointia, korkeampaa tasoa. Lähes samalla vaivalla, kun tekee kuvitusmaisen kuvan isoon seinään, voi tehdä pysäyttävän ja vangitsevan kuvan, koskettavan teoksen, jossa on enemmän syvyyttä. Miksi tyytyä pikkukivaan, jos voi tehdä eeppistä”.

 

Tolin toivoo katutaiteen ja muraalien pääsevän mukaan prosenttitaiteen maailmaan. Yhdessä arkkitehdin kanssa suunnitellut maalaukset olisivat hänelle mieluisia. ”Olisi hienoa tehdä isompia kokonaisuuksia vaikka siten, että useammassa lähekkäisessä korttelissa olisi saman teeman mukaisia seinämaalauksia, jotka muodostaisivat tarinallisen kokonaisuuden. Isompien kokonaisuuksien kautta tarjoutuisi herkullinen mahdollisuus useamman taiteilijan kollaboratioon. Myös suoraan kiveen tai metalliin tehdyt työt kiinnostaa, sillä toisin kuin maalaus, ne eivät lähde koskaan pois.”

JANI TOLIN – KAUPUNKI URBAANIN TAITEILIJAN SILMIN

Jani Tolin haltioitui ajatuksesta, että rakennus peilaa ympäristöä ja käy dialogia sen kanssa.

Kuva: Petri Virtanen / Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto

Tolin antaa kiitokset Kiasmalle skeittauksen sallimisesta museon edessä. Asioiden kieltäminen näyttää hänen mielestä aina vähän ahdistavalta.

Kuva: Sakke Somerma / Visit Helsinki

Tolin näkee, että julkisessa tilassa oleva katutaide voi potentiaalisesti kommunikoida laajemmalle yleisölle, vaikkei siihen varsinaisesti pyrkisikään.

Kuva: Jussi Hellsten / Visit Helsinki

Jani Tolin on helsinkiläinen kuvataiteilija.

nro 80

Teksti: Meri Louekari

Kuvat: Ari Hallami